Tänä jouluna tulemme taas
kukin omaan kaupunkiimme
verollepantaviksi, punnittaviksi
kuluneen vuoden kantamusta tuoden
juurillemme, läheistemme luo.
Näemme kasvun ja kuihtumisen
menetyksen ja menestyksen.
Tahdon viiden tähden majataloon!
Miksi joulu olisi viiden tähden majatalo
puleerattu, täyteen katettu ja kuorrutettu
kaikki aistit tukkoon ruokkiva?
Ei, täydellisyys on vain kuplaa, luuloa
pettymysten joulujen päälle liimattua
kerroskiisseliä, palaneen kinkun kuorta.
Miksen voi tyytyä vähempään
tulla vaatimattomana, avoimena
vähästä nauraen
leikkiin ja lauluun taipuen
yhtä vihreää oksaa nuuhkien?
Aina odotan ja joku odottaa minua.
Pitelen kädessäni joulun
ensimmäistä korttia, seimikuvaa
tähteä.
Ja äkkiä näen:
Joulu syntyi yhden tähden majataloon
pitkän kävelymatkan jälkeen
pistäville oljille, matkatavarana
vähäinen
kantamus.
Se annettiin lahjana paimenille, tietäjille, eläimille
kaikille joiden katse kantoi sinne asti
joiden korvat kuulivat, miten enkelit puuttuivat
maailman pimeään peliin
lauloivat Jumalan äänellä uudenlaisesti
heleästi, armahtavasti
iloa ja
rauhaa
rauhaa ja iloa.
Hetken jokainen seimellä tiesi olevansa perillä
kotona Valon Lasta katsoessaan
ja se riitti.
Sisäisesti kylläisinä he jatkoivat matkaa
kevyt kantamus mukanaan
ankaruus sulaneena armoksi
tahtoen hyvää toisilleen.
Laskin kortin kädestäni ja
sydämeni kaukoputkella aloin nähdä
miten Suuren Tähden Majatalo se olikaan
ja miten minulle kulkee sinne tie.
Taas odotan ja joku odottaa minua.
Pirkko Arola
