Hesari uutisoi, että Luther-Säätiön seurakunnat perustavat oman hiippakunnan naispappeuden vuoksi.
Eilen osui käteeni neljän vuoden takainen haastattelu Aamupostissa, jossa Eveliina Korpela on kirjannut käsityksiäni naisen toimimisesta pappina. Huomasin, että olen edelleen sanojeni takana:
" Pirkko Arolan mukaan kirkkohistoria on täynnä samanlaisia opillisia kiistoja ( kuin naispappeus ).- Joka sukupolvella on joku kipukohta. Jo alkuseurakunnassa oli monenlaisia näkemyksiä ja ristiriitoja, Arola muistuttaa. Hänen on helppo ymmärtää naispappeuden vastustajia.- Meillä jokaisella on omat sokeat pisteemme. Minusta ei ole kovin traagista, jos joku ei hyväksy naispappeutta, enhän minäkään hyväksy kaikkea, - Ne, jotka vastustavat naispappeutta joidenkin raamatunkohtien perusteella, ovat Arolan mukaan väärillä jäljillä. Raamattu on kirjoitettu patriarkaalisessa, naista kontrolloivassa yhteiskunnassa, mikä näkyy väistämättä myös kirjoittajien sananvalinnoissa ja asenteissa.- Olen usein ihmetellyt esimerkiksi ensimmäisen korinttilaiskirjeen kohtaa, jossa Paavali kertoo Jeesuksen ilmestyneen ensin Pietarille, sitten muille opetuslapsille. Evankeliumien mukaan Jeesus ilmestyi ensimmäisenä Marialle , minkä Paavali varmasti tiesi. Miksi hän sitten jätti sen mainitsematta? Ehkä sen vuoksi, että naisen todistus ei ollut tuossa yhteiskunnassa minkään arvoinen, Arola pohtii.
Arola valmistui teologian maisteriksi 1970-luvun alussa, jolloin papin virka ei vielä auennut naisille. Vuonna 1974 hän aloitti lehtorina Riihimäen seurakunnassa.- Kun ensimmäiset naispapit vihittiin vuonna 1988, en ollut vielä itse valmis papiksi, sillä minulla oli lehtorin kutsumus, Arola sanoo. Naispappeuden myötä lehtorinvirat hävisivät monista seurakunnista. Se on Arolan mukaan sääli, sillä myös lehtoreille olisi tarvetta- niin miehille kuin naisillekin.- Papilla on vähemmän aikaa yhteiskunnalliselle ja arjen tavoittavalle työlle, koska kirkolliset toimitukset hallitsevat papin ajankäyttöä melkoisesti. Lehtorina voi helpommin murtaa rajoja ja kokeilla kaikenlaista uutta, Arola sanoo.Jos Arola olisi lehtori, hän käyttäisi aikaa ilmastonmuutoksen työstämiseen.- Seurakunnalla ja kirkolla pitäisi olla myös ekologinen tavoite. Mikä on meidän ekologinen jalanjälkemme omissa tehtävissämme? Miten koko seurakuntana elämme ekologisesti? Mitä on se "varjeleminen", joka alkaa olla ajankohtaisempaa kuin viljeleminen? Arola miettii.
Pienen kypsyttelyn ja pohdinnan jälkeen Arola vihittiin lopulta papiksi vuonna 1993. Hän ei odottanut pappisvihkimykseltä suuria, olihan hän toiminut seurakuntatyössä lehtorina jo 19 vuoden ajan.- Pappisvihkimys oli kuitenkin todella merkittävä kokemus, yksi elämän helmistä. Ulkoiset puitteetkin olivat upeat, sillä Tampereen tuomiokirkko oli loppiaisena kauneimmillaan. Sen lisäksi siunaus ja esirukous tuntuivat todella tärkeiltä. Minut lähetettiin sekä vanhaan, että uuteen, Arola muistelee.
Papiksi kasvaminen on ollut elämänmittainen prosessi. -Tehtävään pitää heittäytyä tunteen, ymmärryksen ja taidon kautta, eikä työtä voi tehdä vain toisella kädellä ja haukotellen. Papin tulee olla valveill joka hetki ja kaikki aistit herkkinä, Arola toteaa. Hänen mukaansa papintyön kulmakiviä ovat kaste, ehtoollinen, sielunhoito ja Sanan julistus.- Tärkeää on myös tukea ihmistä surussa. Surussa ihminen on iankaikkisuuden porteilla, Arola sanoo.
Arolan ajatuksia kuunnellessa koko sukupuoli-keskustelu tuntuu toisarvoiselta. "
